Varoitan jo etukäteen, että tästä tulee sekava postaus. Yhtä sekava kuin mun ajatukseni.
Välillä mulla on useita hyviä päiviä, jolloin kaikki tuntuu selkeältä, päätökset oikeilta ja tulevaisuus valoisalta. Välillä taas kaikki tuntuu hajoavan käsiin ja jokainen asia menettää merkityksensä.
Mistä mä tiedän, onko mun valinnat elämässä tehty oikein? Onko tämä sitä elämää, mitä mä todella haluan elää? Vai olisiko jossakin kenties jotain parempaa tarjolla? Vai onko nämä kaikki vain mun pään sisäisiä ongelmia? Mistä sen tietää?
Oli miten oli, mä tunnen olevani jotenki täysin hukassa itseni ja elämäni kanssa. Miten voin päättää tulevaisuudestani, opiskeluistani tai mistään, kun en tunne edes itseäni?
Olen piristänyt itseäni kampaajalla, uusilla vaatteilla, meikeillä... kaikella mahdollisella, jotta mulla olisi hyvä olla ja olisin "oma itseni." Mutta kun en ole. Tai... kuka mä edes olen? Mitä mä haluan, mikä on mun elämäni tarkoitus? Mitä mä edes haluan elämältäni?
Kuka antaisi näihin vastaukset?
Pimeää onnea
torstai 12. maaliskuuta 2015
torstai 5. helmikuuta 2015
Mietteitä äitiydestä
Mä olen ehkä maailmankaikkeuden huonoin äiti. Tai sellaiseksi ainakin tunnen itseni. Mä olen väsynyt, pahantuulinen äiti.
Rakastan lapsiani enemmän, kuin mitään muuta. Ei ole sellaista asiaa, tai tekoa jota en lapsieni vuoksi tekisi. Jos sellainen tilanne tulisi, kirjaimellisesti kuolisin lapsinieni puolesta. Tekisin mitä vain, että heillä olisi hyvä ja turvallinen lapsuus. Kuten varmasti jokainen äiti.
Silti, välillä tuntuu etten enää jaksa olla äiti. En jaksaisi nousta yöllä, en jaksaisi enää ainoatakaan kakkavaippaa. En jaksaisi lähteä ulos, en keksiä virikkeitä.
En halua, että lapsilleni tulee olo, että äitiys on minulle ns. pakkopullaa. Että en rakasta taikka arvosta heitä. Että en olisi kiitollinen.
Koska kyllä mä olen.
Valitettavasti en siltikään jaksa jokapäivä hymyillä, olla iloinen. En edes esittää sellaista.
Joskus huudan, raivoan, menetän hermoni. Käsken lapset omaan huoneeseen, jotta äiti saa rauhoittua. Ei kai lapset siitä rikki mene?
Vaikka kuinka paljon väsyttää, tai hermot on kireällä, en silti koskaan, ikinä, voisi kuvitella satuttavana lapsia. En koskaan antaisi sitä itselleni anteeksi. Tiedän, ja pystyn sen 100% varmuudella sanomaan että niin ei tule tapahtumaan. Ennemmin satutan itseäni.
Poden ihan valtavan huonoa omaatuntoa jo siitä, että edes ajattelen, etten jaksaisi. Että mitä, jos en olisikaan koskaan saanut lapsia. Tai jos he asuisivat muualla. En varmaan koskaan voisi elää niin, mutta tässä tilanteessa mielessä pyörii kaikenlaista.
Olen viime aikoina ollut vain ihan valtavan väsynyt ja ärsyyntynyt. On vaikea tuntea minkäänlaisia ilon tunteita. Ehkä se helpottaa joskus...
Anteeksi sekavasta tekstistä taas.
Rakastan lapsiani enemmän, kuin mitään muuta. Ei ole sellaista asiaa, tai tekoa jota en lapsieni vuoksi tekisi. Jos sellainen tilanne tulisi, kirjaimellisesti kuolisin lapsinieni puolesta. Tekisin mitä vain, että heillä olisi hyvä ja turvallinen lapsuus. Kuten varmasti jokainen äiti.
Silti, välillä tuntuu etten enää jaksa olla äiti. En jaksaisi nousta yöllä, en jaksaisi enää ainoatakaan kakkavaippaa. En jaksaisi lähteä ulos, en keksiä virikkeitä.
En halua, että lapsilleni tulee olo, että äitiys on minulle ns. pakkopullaa. Että en rakasta taikka arvosta heitä. Että en olisi kiitollinen.
Koska kyllä mä olen.
Valitettavasti en siltikään jaksa jokapäivä hymyillä, olla iloinen. En edes esittää sellaista.
Joskus huudan, raivoan, menetän hermoni. Käsken lapset omaan huoneeseen, jotta äiti saa rauhoittua. Ei kai lapset siitä rikki mene?
Vaikka kuinka paljon väsyttää, tai hermot on kireällä, en silti koskaan, ikinä, voisi kuvitella satuttavana lapsia. En koskaan antaisi sitä itselleni anteeksi. Tiedän, ja pystyn sen 100% varmuudella sanomaan että niin ei tule tapahtumaan. Ennemmin satutan itseäni.
Poden ihan valtavan huonoa omaatuntoa jo siitä, että edes ajattelen, etten jaksaisi. Että mitä, jos en olisikaan koskaan saanut lapsia. Tai jos he asuisivat muualla. En varmaan koskaan voisi elää niin, mutta tässä tilanteessa mielessä pyörii kaikenlaista.
Olen viime aikoina ollut vain ihan valtavan väsynyt ja ärsyyntynyt. On vaikea tuntea minkäänlaisia ilon tunteita. Ehkä se helpottaa joskus...
Anteeksi sekavasta tekstistä taas.
Sekava olotila
Niin, se on varmaan kaikista osuvin ilmaisu tähän minun elämääni tällä hetkellä. Sekavaa. Pään sisällä siis. En oikeen saa ajatuksistani kiinni ollenkaan, mielialat heittelee laidasta laitaan sekunneissa.
Välillä masentaa, itkettää, surettaa, vituttaa. Epätoivo valtaa mielen. Ja välillä taas tuntuu että kaikkihan on ok.
Monena, tosi monena iltana mulla on pyörinyt itsemurha päässä. Tietynlainen epätoivo, tai toivottomuus, on vallannut mielen. En oikeastaan ole kokenut että mulla olisi tässä elämässä enää mitään tulevaisuutta. Varmaan mun kuolema olisi lapsillekkin parempi...
Kuitenkin hetken mietittyäni olen "tullut järkiini". Kunnes taas tulee ilta. Jollain tavalla tekisi mieli satuttaa itseä, rankaista jostakin. Mutta mistä? Kaikesta?
perjantai 23. tammikuuta 2015
Hyvin pyyhkii
Ainakin välillä. Nyt on viime aikoina ollut muutamia parempiakin päiviä. On jaksanut olla iloinen, aidosti iloinen, nauravainen, touhuta lasten kanssa. On jaksanut kokata, leipoa, shoppailla, käydä puistoissa, kerhoissa... on jaksanut vaikka mitä!
Vaatiihan se toki veronsa. Ja jossain vaiheessa tulee romahdus, tiedän sen. Mutta ei murehdita sitä nyt!
Vaatiihan se toki veronsa. Ja jossain vaiheessa tulee romahdus, tiedän sen. Mutta ei murehdita sitä nyt!
tiistai 16. joulukuuta 2014
Taas ja taas ja taas
Taas se iski. Ahdistus, suru, raivo. Jouduin tänään palaamaan yhteen muistoon lapsuudestani ja ai jumalauta teki kipeää. Antaisin mitä vaan, että olisin saanut elää normaalin lapsuuden. Tai edes, etten reagois niihin asioihin mitenkään. Olisin vain unohtanut.
Järkyttävä ahdistus ollut jo monta päivää. Minulla se tulee aina ihan fyysisenäkin, rintaa puristaa eikä saa henkeä. Tekee kipeää.
Varmaan ihan oikein, että mua sattuu, mutta miks näin... Mä en jaksa.
En. Vaan. Jaksa. Taas kerran miettii, kuin helppoa olisi vain luovuttaa. Mutta on pakko jaksaa. Ja jaksankin. Useimmiten. Sitten on näitä... ei niin hyviä päiviä.
Sekava mielentila, sekavaa tekstiä. Toivotaan että huomenna on parempi päivä!
Järkyttävä ahdistus ollut jo monta päivää. Minulla se tulee aina ihan fyysisenäkin, rintaa puristaa eikä saa henkeä. Tekee kipeää.
Varmaan ihan oikein, että mua sattuu, mutta miks näin... Mä en jaksa.
En. Vaan. Jaksa. Taas kerran miettii, kuin helppoa olisi vain luovuttaa. Mutta on pakko jaksaa. Ja jaksankin. Useimmiten. Sitten on näitä... ei niin hyviä päiviä.
Sekava mielentila, sekavaa tekstiä. Toivotaan että huomenna on parempi päivä!
lauantai 6. joulukuuta 2014
Kuolema
Se käy ajatuksena mielessä usein. Joka päivä, varsinkin iltaisin. Ahdistus on valtava, tunne että joku kirjaimellisesti puristaa sun sydäntä kasaan. Kaikki pimenee, tekee mieli itkeä mutta itku ei tule. Haluaisit vain pois, kauas täältä. Helpotusta tuskaan. Haluat vain kuolla.
Katsot pieniä nukkuvia lapsiasi ja tunnet syyllisyyttä. Miten voin edes ajatella niin? Mitä näille lapsille tapahtuisi, kuka huolehtisi heistä? Jättäisitkö kirjeen, selityksen lapsillesi? Vai olisiko parempi olla jättämättä, ettei lapset ajattelisi että heidän takiaan äidillä oli paha olla? Paljon kysymyksiä.
Nyt on paljon ollut otsikoissa Rautavaaran ja Kuopion tragediat. Jollain tavalla voin samaistua taikka ymmärtää näitä äitejä. Teko ei ole hyväksyttävä, ei missään nimessä, mutta... Asioilla on aina niin monta puolta.
Myönnän, että joskus pimeimpinä hetkinä mietin itsekin, kummin olisi parempi. Ottaa lapset mukaan, vai jättää tänne? Tiedän silti, etten ikinä olisi voinut satuttaa lapsiani. Silti ne ajatukset pelottivat jopa itseäni. Onneksi niistä on aikaa.
Sen jälkeen, kun ensimmäisen lapseni sain, en ole yrittänyt itseäni tappaa enkä tosissani miettinyt siihen keinoa. En voi tehdä sitä, en varsinkaan nyt. Rakkaus lapsiani kohtaan on niin suurta. Ei heillä ole muuta, kun minut. En silti väitä, että lapset ovat ainoa asia joka pitää minut hengissä. Illat ja yöt ovat mustia, mutta aamulla helpottaa. Silloin elämänhalu on hieman suurempi, kuin kuolemanhalu.
Katsot pieniä nukkuvia lapsiasi ja tunnet syyllisyyttä. Miten voin edes ajatella niin? Mitä näille lapsille tapahtuisi, kuka huolehtisi heistä? Jättäisitkö kirjeen, selityksen lapsillesi? Vai olisiko parempi olla jättämättä, ettei lapset ajattelisi että heidän takiaan äidillä oli paha olla? Paljon kysymyksiä.
Nyt on paljon ollut otsikoissa Rautavaaran ja Kuopion tragediat. Jollain tavalla voin samaistua taikka ymmärtää näitä äitejä. Teko ei ole hyväksyttävä, ei missään nimessä, mutta... Asioilla on aina niin monta puolta.
Myönnän, että joskus pimeimpinä hetkinä mietin itsekin, kummin olisi parempi. Ottaa lapset mukaan, vai jättää tänne? Tiedän silti, etten ikinä olisi voinut satuttaa lapsiani. Silti ne ajatukset pelottivat jopa itseäni. Onneksi niistä on aikaa.
Sen jälkeen, kun ensimmäisen lapseni sain, en ole yrittänyt itseäni tappaa enkä tosissani miettinyt siihen keinoa. En voi tehdä sitä, en varsinkaan nyt. Rakkaus lapsiani kohtaan on niin suurta. Ei heillä ole muuta, kun minut. En silti väitä, että lapset ovat ainoa asia joka pitää minut hengissä. Illat ja yöt ovat mustia, mutta aamulla helpottaa. Silloin elämänhalu on hieman suurempi, kuin kuolemanhalu.
maanantai 1. joulukuuta 2014
Ensimmäinen kerta
Sehän jännittää aina. Tottakai. En tiedä, mistä minun täytyis alottaa. Mitä mun nyt tähän pitäs kirjottaa? Esitellä itseni? Miten mä sen teen, ilman nimeä ja naamaa? No, yritetään... Olen nainen, elämää takana vähän yli 20 vuotta. Varmaan puolet siitä kamppailua masennuksen, itseinhon, huonon itsetunnon, ahdistuksen ja itsetuhoisuuden kanssa. Ehkä yli puolet, ehkä alle puolet. En jaksa, enkä tahdo muistaa. Tällä hetkellä menee ihan ok, mitä sekin nyt sitten oikeastaan tarkoittaa... Asiat on päällisinpuolin hyvin, on kaksi lasta, mies, koti. Mutta sisällä on vaan niin... pimeää. On paha, paha olla enkä saa sitä purettua oikein kenellekkään.
"On olemassa asioita - niin kipeitä ja vaikeita
Ettei niistä puhumalla selviä"
Yritän kertoa tässä blogissa mahdollisimman tarkkaan omat tunteeni, menneet, nykyiset ja tulevat. Haluan pitää tätä ikäänkuin terapiana ja päiväkirjana itselleni - siksi siis teen tätä nimettömänä. En olevielä ainakaan valmis jakamaan tätä kaikkea omalla nimelläni ja naamallani.
Mä en tiedä edes, mistä mun pitäs tämä tarinani aloittaa. Mä olen ollut masentunu niin kauan kuin vaan voi muistaa. En ole koskaan ollut erityisen suosittu koulussa, ja kotona on ollut vaikeaa. Alkoholismia, perheväkivaltaa, vaihtuvia isä- ja äitipuolia... Lapsuudestani mulla ei juurikaan ole muistikuvia, jo ala-asteella aloitin itse alkoholin käytön ja itseni satuttamisen. Yläasteella jatkoin, ammattikoulun alkaessa kuvioihin tuli kokoajan enemmän ja enemmän alkoholi ja huumeet. Vaihtuvia poikaystäviä, ei varmaan ainoatakaan oikeaa ystävää. Karkailuja, varastamista, poliiseja. Monet - ja aluksi varmaan itsekin - kuvittelin sen olevan vain sitä rajojen hakemista. Myöhemmin tajusin sen olevan huomionhakua, että olisin edes hetken saanut huomion itseeni ja että edes hetken joku olis välittänyt minustakin. Miksei kukaan huomaa, miten helvetin paha mulla on olla!? No ei kai kukaan voi sitä huomata, kun en mä sitä kerro. Kaikkihan on ihan hyvin!
Vasta paljon, vuosia myöhemmin sain avun ja tällä hetkellä käynkin säännöllisesti terapiassa ja käytössä on mielialalääkkeet. Silti se paha olo vaan on ja pysyy. Katoaako se koskaan?
"On olemassa asioita - niin kipeitä ja vaikeita
Ettei niistä puhumalla selviä"
Yritän kertoa tässä blogissa mahdollisimman tarkkaan omat tunteeni, menneet, nykyiset ja tulevat. Haluan pitää tätä ikäänkuin terapiana ja päiväkirjana itselleni - siksi siis teen tätä nimettömänä. En ole
Mä en tiedä edes, mistä mun pitäs tämä tarinani aloittaa. Mä olen ollut masentunu niin kauan kuin vaan voi muistaa. En ole koskaan ollut erityisen suosittu koulussa, ja kotona on ollut vaikeaa. Alkoholismia, perheväkivaltaa, vaihtuvia isä- ja äitipuolia... Lapsuudestani mulla ei juurikaan ole muistikuvia, jo ala-asteella aloitin itse alkoholin käytön ja itseni satuttamisen. Yläasteella jatkoin, ammattikoulun alkaessa kuvioihin tuli kokoajan enemmän ja enemmän alkoholi ja huumeet. Vaihtuvia poikaystäviä, ei varmaan ainoatakaan oikeaa ystävää. Karkailuja, varastamista, poliiseja. Monet - ja aluksi varmaan itsekin - kuvittelin sen olevan vain sitä rajojen hakemista. Myöhemmin tajusin sen olevan huomionhakua, että olisin edes hetken saanut huomion itseeni ja että edes hetken joku olis välittänyt minustakin. Miksei kukaan huomaa, miten helvetin paha mulla on olla!? No ei kai kukaan voi sitä huomata, kun en mä sitä kerro. Kaikkihan on ihan hyvin!
Vasta paljon, vuosia myöhemmin sain avun ja tällä hetkellä käynkin säännöllisesti terapiassa ja käytössä on mielialalääkkeet. Silti se paha olo vaan on ja pysyy. Katoaako se koskaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)