tiistai 16. joulukuuta 2014

Taas ja taas ja taas

Taas se iski. Ahdistus, suru, raivo. Jouduin tänään palaamaan yhteen muistoon lapsuudestani ja ai jumalauta teki kipeää. Antaisin mitä vaan, että olisin saanut elää normaalin lapsuuden. Tai edes, etten reagois niihin asioihin mitenkään. Olisin vain unohtanut.

Järkyttävä ahdistus ollut jo monta päivää. Minulla se tulee aina ihan fyysisenäkin, rintaa puristaa eikä saa henkeä. Tekee kipeää.

Varmaan ihan oikein, että mua sattuu, mutta miks näin... Mä en jaksa.

En. Vaan. Jaksa. Taas kerran miettii, kuin helppoa olisi vain luovuttaa. Mutta on pakko jaksaa. Ja jaksankin. Useimmiten. Sitten on näitä... ei niin hyviä päiviä.

Sekava mielentila, sekavaa tekstiä. Toivotaan että huomenna on parempi päivä!

lauantai 6. joulukuuta 2014

Kuolema

Se käy ajatuksena mielessä usein. Joka päivä, varsinkin iltaisin. Ahdistus on valtava, tunne että joku kirjaimellisesti puristaa sun sydäntä kasaan. Kaikki pimenee, tekee mieli itkeä mutta itku ei tule. Haluaisit vain pois, kauas täältä. Helpotusta tuskaan. Haluat vain kuolla.

Katsot pieniä nukkuvia lapsiasi ja tunnet syyllisyyttä. Miten voin edes ajatella niin? Mitä näille lapsille tapahtuisi, kuka huolehtisi heistä? Jättäisitkö kirjeen, selityksen lapsillesi? Vai olisiko parempi olla jättämättä, ettei lapset ajattelisi että heidän takiaan äidillä oli paha olla? Paljon kysymyksiä.

Nyt on paljon ollut otsikoissa Rautavaaran ja Kuopion tragediat. Jollain tavalla voin samaistua taikka ymmärtää näitä äitejä. Teko ei ole hyväksyttävä, ei missään nimessä, mutta... Asioilla on aina niin monta puolta.

Myönnän, että joskus pimeimpinä hetkinä mietin itsekin, kummin olisi parempi. Ottaa lapset mukaan, vai jättää tänne? Tiedän silti, etten ikinä olisi voinut satuttaa lapsiani. Silti ne ajatukset pelottivat jopa itseäni. Onneksi niistä on aikaa.

Sen jälkeen, kun ensimmäisen lapseni sain, en ole yrittänyt itseäni tappaa enkä tosissani miettinyt siihen keinoa. En voi tehdä sitä, en varsinkaan nyt. Rakkaus lapsiani kohtaan on niin suurta. Ei heillä ole muuta, kun minut. En silti väitä, että lapset ovat ainoa asia joka pitää minut hengissä. Illat ja yöt ovat mustia, mutta aamulla helpottaa. Silloin elämänhalu on hieman suurempi, kuin kuolemanhalu.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Ensimmäinen kerta

Sehän jännittää aina. Tottakai. En tiedä, mistä minun täytyis alottaa. Mitä mun nyt tähän pitäs kirjottaa? Esitellä itseni? Miten mä sen teen, ilman nimeä ja naamaa? No, yritetään... Olen nainen, elämää takana vähän yli 20 vuotta. Varmaan puolet siitä kamppailua masennuksen, itseinhon, huonon itsetunnon, ahdistuksen ja itsetuhoisuuden kanssa. Ehkä yli puolet, ehkä alle puolet. En jaksa, enkä tahdo muistaa. Tällä hetkellä menee ihan ok, mitä sekin nyt sitten oikeastaan tarkoittaa... Asiat on päällisinpuolin hyvin, on kaksi lasta, mies, koti. Mutta sisällä on vaan niin... pimeää. On paha, paha olla enkä saa sitä purettua oikein kenellekkään.

"On olemassa asioita - niin kipeitä ja vaikeita
Ettei niistä puhumalla selviä"

Yritän kertoa tässä blogissa mahdollisimman tarkkaan omat tunteeni, menneet, nykyiset ja tulevat. Haluan pitää tätä ikäänkuin terapiana ja päiväkirjana itselleni - siksi siis teen tätä nimettömänä. En ole vielä ainakaan valmis jakamaan tätä kaikkea omalla nimelläni ja naamallani.

Mä en tiedä edes, mistä mun pitäs tämä tarinani aloittaa. Mä olen ollut masentunu niin kauan kuin vaan voi muistaa. En ole koskaan ollut erityisen suosittu koulussa, ja kotona on ollut vaikeaa. Alkoholismia, perheväkivaltaa, vaihtuvia isä- ja äitipuolia... Lapsuudestani mulla ei juurikaan ole muistikuvia, jo ala-asteella aloitin itse alkoholin käytön ja itseni satuttamisen. Yläasteella jatkoin, ammattikoulun alkaessa kuvioihin tuli kokoajan enemmän ja enemmän alkoholi ja huumeet. Vaihtuvia poikaystäviä, ei varmaan ainoatakaan oikeaa ystävää. Karkailuja, varastamista, poliiseja. Monet - ja aluksi varmaan itsekin - kuvittelin sen olevan vain sitä rajojen hakemista. Myöhemmin tajusin sen olevan huomionhakua, että olisin edes hetken saanut huomion itseeni ja että edes hetken joku olis välittänyt minustakin. Miksei kukaan huomaa, miten helvetin paha mulla on olla!? No ei kai kukaan voi sitä huomata, kun en mä sitä kerro. Kaikkihan on ihan hyvin!

Vasta paljon, vuosia myöhemmin sain avun ja tällä hetkellä käynkin säännöllisesti terapiassa ja käytössä on mielialalääkkeet. Silti se paha olo vaan on ja pysyy. Katoaako se koskaan?