torstai 12. maaliskuuta 2015

Hukassa

Varoitan jo etukäteen, että tästä tulee sekava postaus. Yhtä sekava kuin mun ajatukseni.

Välillä mulla on useita hyviä päiviä, jolloin kaikki tuntuu selkeältä, päätökset oikeilta ja tulevaisuus valoisalta. Välillä taas kaikki tuntuu hajoavan käsiin ja jokainen asia menettää merkityksensä.

Mistä mä tiedän, onko mun valinnat elämässä tehty oikein? Onko tämä sitä elämää, mitä mä todella haluan elää? Vai olisiko jossakin kenties jotain parempaa tarjolla? Vai onko nämä kaikki vain mun pään sisäisiä ongelmia? Mistä sen tietää?

Oli miten oli, mä tunnen olevani jotenki täysin hukassa itseni ja elämäni kanssa. Miten voin päättää tulevaisuudestani, opiskeluistani tai mistään, kun en tunne edes itseäni?

Olen piristänyt itseäni kampaajalla, uusilla vaatteilla, meikeillä... kaikella mahdollisella, jotta mulla olisi hyvä olla ja olisin "oma itseni." Mutta kun en ole. Tai... kuka mä edes olen? Mitä mä haluan, mikä on mun elämäni tarkoitus? Mitä mä edes haluan elämältäni?

Kuka antaisi näihin vastaukset?

torstai 5. helmikuuta 2015

Mietteitä äitiydestä

Mä olen ehkä maailmankaikkeuden huonoin äiti. Tai sellaiseksi ainakin tunnen itseni. Mä olen väsynyt, pahantuulinen äiti.

Rakastan lapsiani enemmän, kuin mitään muuta. Ei ole sellaista asiaa, tai tekoa jota en lapsieni vuoksi tekisi. Jos sellainen tilanne tulisi, kirjaimellisesti kuolisin lapsinieni puolesta. Tekisin mitä vain, että heillä olisi hyvä ja turvallinen lapsuus. Kuten varmasti jokainen äiti.

Silti, välillä tuntuu etten enää jaksa olla äiti. En jaksaisi nousta yöllä, en jaksaisi enää ainoatakaan kakkavaippaa. En jaksaisi lähteä ulos, en keksiä virikkeitä.

En halua, että lapsilleni tulee olo, että äitiys on minulle ns. pakkopullaa. Että en rakasta taikka arvosta heitä. Että en olisi kiitollinen.

Koska kyllä mä olen.

Valitettavasti en siltikään jaksa jokapäivä hymyillä, olla iloinen. En edes esittää sellaista.

Joskus huudan, raivoan, menetän hermoni. Käsken lapset omaan huoneeseen, jotta äiti saa rauhoittua. Ei kai lapset siitä rikki mene?

Vaikka kuinka paljon väsyttää, tai hermot on kireällä, en silti koskaan, ikinä, voisi kuvitella satuttavana lapsia. En koskaan antaisi sitä itselleni anteeksi. Tiedän, ja pystyn sen 100% varmuudella sanomaan että niin ei tule tapahtumaan. Ennemmin satutan itseäni.

Poden ihan valtavan huonoa omaatuntoa jo siitä, että edes ajattelen, etten jaksaisi. Että mitä, jos en olisikaan koskaan saanut lapsia. Tai jos he asuisivat muualla. En varmaan koskaan voisi elää niin, mutta tässä tilanteessa mielessä pyörii kaikenlaista.

Olen viime aikoina ollut vain ihan valtavan väsynyt ja ärsyyntynyt. On vaikea tuntea minkäänlaisia ilon tunteita. Ehkä se helpottaa joskus...

Anteeksi sekavasta tekstistä taas.

Sekava olotila

Niin, se on varmaan kaikista osuvin ilmaisu tähän minun elämääni tällä hetkellä. Sekavaa. Pään sisällä siis. En oikeen saa ajatuksistani kiinni ollenkaan, mielialat heittelee laidasta laitaan sekunneissa.

Välillä masentaa, itkettää, surettaa, vituttaa. Epätoivo valtaa mielen. Ja välillä taas tuntuu että kaikkihan on ok.

Monena, tosi monena iltana mulla on pyörinyt itsemurha päässä. Tietynlainen epätoivo, tai toivottomuus, on vallannut mielen. En oikeastaan ole kokenut että mulla olisi tässä elämässä enää mitään tulevaisuutta. Varmaan mun kuolema olisi lapsillekkin parempi...

Kuitenkin hetken mietittyäni olen "tullut järkiini". Kunnes taas tulee ilta. Jollain tavalla tekisi mieli satuttaa itseä, rankaista jostakin. Mutta mistä? Kaikesta?

perjantai 23. tammikuuta 2015

Hyvin pyyhkii

Ainakin välillä. Nyt on viime aikoina ollut muutamia parempiakin päiviä. On jaksanut olla iloinen, aidosti iloinen, nauravainen, touhuta lasten kanssa. On jaksanut kokata, leipoa, shoppailla, käydä puistoissa, kerhoissa... on jaksanut vaikka mitä!

Vaatiihan se toki veronsa. Ja jossain vaiheessa tulee romahdus, tiedän sen. Mutta ei murehdita sitä nyt!