Mä olen ehkä maailmankaikkeuden huonoin äiti. Tai sellaiseksi ainakin tunnen itseni. Mä olen väsynyt, pahantuulinen äiti.
Rakastan lapsiani enemmän, kuin mitään muuta. Ei ole sellaista asiaa, tai tekoa jota en lapsieni vuoksi tekisi. Jos sellainen tilanne tulisi, kirjaimellisesti kuolisin lapsinieni puolesta. Tekisin mitä vain, että heillä olisi hyvä ja turvallinen lapsuus. Kuten varmasti jokainen äiti.
Silti, välillä tuntuu etten enää jaksa olla äiti. En jaksaisi nousta yöllä, en jaksaisi enää ainoatakaan kakkavaippaa. En jaksaisi lähteä ulos, en keksiä virikkeitä.
En halua, että lapsilleni tulee olo, että äitiys on minulle ns. pakkopullaa. Että en rakasta taikka arvosta heitä. Että en olisi kiitollinen.
Koska kyllä mä olen.
Valitettavasti en siltikään jaksa jokapäivä hymyillä, olla iloinen. En edes esittää sellaista.
Joskus huudan, raivoan, menetän hermoni. Käsken lapset omaan huoneeseen, jotta äiti saa rauhoittua. Ei kai lapset siitä rikki mene?
Vaikka kuinka paljon väsyttää, tai hermot on kireällä, en silti koskaan, ikinä, voisi kuvitella satuttavana lapsia. En koskaan antaisi sitä itselleni anteeksi. Tiedän, ja pystyn sen 100% varmuudella sanomaan että niin ei tule tapahtumaan. Ennemmin satutan itseäni.
Poden ihan valtavan huonoa omaatuntoa jo siitä, että edes ajattelen, etten jaksaisi. Että mitä, jos en olisikaan koskaan saanut lapsia. Tai jos he asuisivat muualla. En varmaan koskaan voisi elää niin, mutta tässä tilanteessa mielessä pyörii kaikenlaista.
Olen viime aikoina ollut vain ihan valtavan väsynyt ja ärsyyntynyt. On vaikea tuntea minkäänlaisia ilon tunteita. Ehkä se helpottaa joskus...
Anteeksi sekavasta tekstistä taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti